“Ihan mahtavaa, sä vaan vilkkuttelit yleisölle teidän joukkueen saapuessa areenalle!”

StartFragment

Tämä lausahdus tutun suusta kuvaa hyvin fiiliksiäni ensimmäisen MM-kisareissun jälkeen. Ihan mahtavaa!

(C) Jukka Pätynen, koirakuvat.fi

Olimme yksi viimeisten joukossa paikan päälle lentäneistä koirakoista, joten alkoi olla jo kiire päästä Libereciin muiden postaillessa päivityksiä somen täydeltä. Ensimmäisen kerran pääsimme areenalle torstaina heti aamusta, jolloin eläinlääkäri tarkisti Kikin ja se myös mitattiin. Virallisen osuuden jälkeen pääsimme muiden joukkueen jäsenten kanssa treenaamaan. Areenalle päästyämme minun mieleni alkoi hiljalleen valmistautua siihen, että me todella ollaan kohta kisaamassa agilityn maailmanmestaruuskisoissa!

Perjantaina medien joukkueradat aloittivat päivän. Suomen joukkue oli ensimmäisenä vuorossa. Yhdessä joukkueen kanssa mentorimme Arppan johdolla tutustuimme ratapiirrokseen ja mietimme ohjausvaihtoehtoja eri kohtaan. Itse hyödynsin Arppan kokemusta ja halusin apua meille parhaiden ohjausvalintojen poimimiseen. Arppa oli myös mukana rataantutustumisessa ja auttoi siellä tarvittaessa. Rataantutustumisen jälkeen teimme Kikin kanssa omat lämmittelyrutiinimme ja odotimme malttamattomina radalle pääsyä. Aamulla halli ei vielä ollut täynnä, mutta oli siellä silti yleisöä riittävästi fiilistä tuomassa.

Hyppyradan alku sisälsi minulle haastavammat kohdat, joten niistä selvittyämme annoin vaan mennä. Kepeillä tuli harmittava virhe, mutta se ei menoa haitannut ja jatkoimme täysillä loppuun saakka! Ensimmäisellä MM-radalla tuloksena 10 virhepistettä ja ohjaukset toimivat. Teimme tiiminä Kikin kanssa parhaamme ja meillä oli hauskaa!

Medien toinen joukkuerata oli vielä samana iltana. Suomen maksit tulivat kolmannelle sijalle hyppyradalla juuri ennen meidän luokkaa. Siitä tuli meidän medijoukkueelle hyvä fiilis ja yhdessä päätimme olla palkintopallilla seuraavan radan jälkeen. Ainakin mentäisiin täysiä ja pidettäisiin hauskaa! Agilityrata oli illalla ja areenalla oli selvästi enemmän yleisöä. Nyt emme myöskään päässeet ensimmäisenä joukkueena radalle, vaan jouduimme odottamaan omaa vuoroamme.

Agilityradan rataprofiili oli enemmän minun mieleeni ja päätin mennä täysiä varmistelematta. Yhtä kohtaa hion mielessäni useaan kertaan luottaen näin, että tiedostamatta saan sen tehtyä radalle kuten olin suunnitellut. Flow-tilassa ei juuri ehdi tekemisiään miettiä, vaan ohjauskuvioiden ja ajoitusten on tultava selkärangasta. Ja niin ne tulivatkin! Heti alusta tunsin, että me ollaan Kikin kanssa yhtä ja nyt vaan mennään. Tiesin katsomattakin missä olen suhteessa Kikiin ja vain luotin meidän taitoihin. Etukäteen miettimäni kohta meni juuri kuten olin suunnitellut ilman varmisteluja. Maaliin päästessämme tiesin puomilta tulleen 5 virhepistettä, mutta sillä ei ollut väliä. Tulimme silti maaliin voittajina! Me molemmat nautimme Kikin kanssa ja otimme kaiken ilon irti viimeisestä radastamme näissä kisoissa! Se on se fiilis mitä ainakin minä haen nykyään isoista kisoista. Tuloksilla ei ole väliä, vaan sillä että luottaa koiraan ja itseensä antaen kaikkensa mitä sillä hetkellä on annettavana. Mikä voi olla hienompaa kuin tuntea toimineensa koiransa kanssa niin yhteenhiottuna tiiminä, että tuntuu kuin koira osaisi lukea ajatukseni.

Elisa Nuutinen ja espanjanvesikoira Kiki

(C) Jukka Pätynen, koirakuvat.fi EndFragment